Hyvällä tuulella

Q – lauluntekijän tarina on hyvän tuulen kirja. Se kertoo suomalaisen miehen matkasta Oravikosken kaivoskylästä maailman kurjimpiin koloihin. Valokuvia on enemmän kuin elämäkerroissa yleensä. Ja ne ovat loistavia ensimmäisistä lähtien. Pieni poika pyörineen kyltin alla. Kyltissä lukee:  Outokumpu Oy. Kotalahden nikkelikaivos. Tuotanto alkoi v. 1959. Vuosilouhinta 450000 tonnia. Kaivostornin korkeus 77 m. Kuilun syvyys 680 m. Kuvan taustalla kaivoksen tornit ilta-auringon punassa. Teksti kertoo Mikko-pojan pyöräilleen isäänsä vastaan kun sireeni antoi tälle luvan nousta uumenista. Keskusteleva pappi Jaakko Heinimäki on onnistunut saamaan tähdestäkin esiin sen väreilevän visuaalisen puolen. Mikko Kuustonen on herkkä ja positiivinen ihminen. Poikkeuksellisen herkkä jopa muusikoksi. Sellainen jota suomalaisessa yhteiskunnassa on lupa pilkata. Täällä täytyy olla vakava ja ilkeä. Täytyy sivaltaa Hectoria kolumnissa niin että mies on tärisee silkasta pelosta kuukauden tai pari. Mikko Qstonen vastaa pilkkaajilleen olemalla ärsyttävän hyvä tyyppi. Mikko on toipunut ahdasmielisestä uskosta, soittanut vuosikausia bluesia Q.Stonessa tasavertaisena legendaarisen Pepe Ahlqvistin bändien rinnalla, tehnyt yhtä TV-historian parhaista musiikkiohjelmista ja julkaissut toista kymmentä soololevyä joiden sanoitukset kestävät kriittisenkin korvan. Mikon olemus heijastuu Kummeleissa. Mikko on edustanut Suomea YK:ssa Danny Kayen, Pelen, Mohammad Alin, Yossou N’Dourin, Roger Mooren, Mia Farrown, Nelson Mandelan ja monen muun rinnalla. Mikko on auttanut kehitysmaiden ihmisiä konkreettisesti. Ja koko ajan hän on pitänyt jalat maassa. Taikatemppuja tässä maailmankylässä ei tehdä – ihminen on se mikä on. Tällä porukalla mennään. Ja sitten näen hänet, alastoman miehen vaeltavan tiellä taakkoineen. Hunnutettu nainen vaihtaa kadun puolta, he katoavat samaan sateeseen.

Hyvä tuuli ei ole vain hymyä. Se on myös vaikeiden asioiden voittamista. Äitinsä teinipoikana menettänyt Mikko tuli uskoon ja ajautui kotikylän Kolosta ponnistaneen demolevytyksen seurauksena Pro Fide -yhtyeeseen. Pro Fide on toiminut yli 40 vuoden ajan Raamattuopiston uuspietismin, viidesläisyyden äänitorvena. Pro Fiden musiikki on valjastettu täysin julistuksen työvälineeksi. Mikko kuvailee kyynisesti tulosvastuullista toimintaa - jokainen uskoon käännytetty tiesi viiltoa julistajan aseen tukissa. Kuukausipalkkalainen julistaja Heikki Haataja johti orkesteria miksauspöydän takaa ja Juha “Anssin isä” Kela lavalta. Touhua parhaiten kuvaavat käsitteet olisivat kai manipulointi ja propaganda. Sielunhoitoa tehtiin takahuoneessa liukuhihnalta niin, että jopa Mikon omia kihlajaisia jouduttiin siirtämään nuorten naisten jonottaessa Mikon palveluksia. Jälkeenpäin Mikko on sielunhoitojonoista harmissaan – ne ihmiset olisivat tarvinneet aivan muunlaista apua. Kun Mikko lopulta lähti Pro Fidestä, hänet pyyhittiin historiasta vaikenemalla. Yhtyeen 30-vuotisjuhlassa Mikon nimeä ei edes mainittu eikä hänen tekemiään kappaleita soitettu. Myöhemmin tämän väitettiin kieltäneen kappaleidensa esittämisen – valehdeltiin surutta brezneviläiseen tapaan. Kun muut näkevät Mikon onnellisuuden valintansa jälkeen, saarnaaja Haataja puhuu Mikon kriisistä säälivään sävyyn. Taivas varjele!

Kamppailu ahdistavan uskon kanssa ei ollut Mikon viimeinen taisto itsensä kanssa. Kova työtahti ja rankat kokemukset kehitysmaissa ajoivat Mikon pitkään alakuloon, masennuksen partaalle. Punaviinipullo auttoi unettomia öitä, mutta vain väliaikaisesti. Kyse ei ollut mistään järisyttävästä; hän oli kohdannut elämän todellisuuden paljaana, ilman uskonnon tai aatteen turruttavaa trippiä. Kun ei tiedä, on helpointa olla opettaja. Mikko hakeutui pitkään terapiaan ja hoiti psyykettään lääkkeillä. Ja oivalsi huumorin merkityksen. Kaikessa on hauskaa. Mikko kertoo: “Hankin tyttärelleni Konneveden markkinoilta T-paidat joissa luki: Positiivisuus on perseestä. Vain hetkeä myöhemmin tönötin lehtien palstoilla ‘Vuoden Positiivisin Suomalainen -kunniakirja sylissä ja mielialalääkkeet takataskussa’” Älä tule myrskyn päällä, älä säällä. Älä liioin tyynellä säällä, tuu hyvällä tuulella!

Bangladeshin Brahmabuhtra-joen suiston särkillä lapset kutsuivat A.W. Yrjänää nimellä Villain (roisto). Mikko sai nimen Hercules.

Tie vai totuus?

Jonathan Roughgarden syntyi lähetyssaarnaajaperheeseen vuonna 1942 ja kasvoi uskon ympäröimänä Filippiineillä ja Indonesiassa. Myöhemmin hän kiinnostui evoluutiobiologiasta ja jätti uskonsa. Sisäinen kamppailu identiteetistä toi hänet episkopaaliskirkon uskon suojaan kymmeniä vuosia myöhemmin. Jonathanista tuli Joan 52-vuotiaana. Noin kuukausi sitten seksuaalivalinnan teorian osia kirjallaan Evolutions Rainbow kyseenalaistanut Joan Roughgarden julkaisi kirjan What Jesus And Darwin Have in Common. Evolution And Christian Faith; Reflections of An Evolutionary Biologist. Kirjan nimen pituus hämää sillä kyseessä on enemmänkin kirjanen – Katekismuksen kokoluokkaa. Roughgardenin tavoitteena on ollut kirjoittaa kirja ihmisille, joilla on tarve tehdä nopeasti päätös siitä pitäisikö G.W. Bushin ohjetta noudattaa, ja opettaa kouluissa Raamatun luomisoppia ja evoluutioteoriaa tasavertaisina.

Roughgardenin usko on kaunista. Hän ei tahdo riidellä muiden kristittyjen kanssa. Hänen ohjenuoranaan on Jeesuksen opetusten sisältö, ei Raamatun kirjain. Hän päättää kirjansa osuvasti: Jeesus vastasi: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat” (Matt. 22: 37-40). Tässä on mielestäni Roughgardenin ajattelun ensimmäinen ongelma. Hän on poiminut kristinuskosta yleisinhimillisen etiikan. Sen toteuttamiseen ei tarvita kristinuskoa. Ei välttämättä uskoa ollenkaan. Rouhgardenin toinen ongelma on läpi kirjan jatkuva dikotomia, jossa evoluutiobiologia sisältää järkähtämättömiä luonnonlakeja. Näihin hän yrittää sitkeästi sovittaa Raamatun tekstiä. Eihän ole ristiriidassa, eihän? Huomaatteko? Tämä ei mielestäni poikkea mitenkään perinteisestä kreationismista, jossa Raamatun sanassa on totuuksia johon tiedettä yritetään sovittaa. Todellisuudessa molemmat ovat inhimillisen tiedon rajoitusten varassa. Tiede tai Raamattu eivät sisällä ehdottomia totuuksia, vaan ne ovat parhaimmillaankin vain apuvälineitä totuuden etsinnässä. Teitä joiden päässä saattaa kajastaa kelmeä onka. Roughgarden antaa itsestään ennemminkin tiedeuskovaisen kuin kristityn kuvan.

Intelligent Design liikettä Roughgarden pitää puhtaasti poliittisenä yrityksenä kiertää USA:n lakia. Kreationismin opettaminen on laitonta, mutta ID:n ehkä ei. ID-liike loi alussa suuren teltan johon pääsivät sisään niin perinteiset kreationistit kuin ideologiaa lähempänä olevat New Age suuntauksetkin. Paul Nelson kiteytti asian totemalla: “Tärkeintä on että suunnittelun mahdollisuus sallitaan … voi pitää sisällään millaisen määrän kilpailevia teorioita tahansa”. Suunnittelija voi siis olla kuka tai mikä tahansa. Jostain syystä ID-liikkeen suunnalta kuitenkin mulkoillaan kuin mätää makkaraa, jos puheeksi tulee se kaikkein todennäköisin selitysmalli; että toinen sivilisaatio olisi tuonut elämän jostain maailmankaikkeuden metropoleista. Suuren teltan ristiriita tuli konkreettisesti esiin kun tunnettu suomalainen kristitty kielsi Jumalan kolmasti: En minä voi tietää kuka tämän on suunnitellut, sanoppa se, ei sitä voi tietää. Käytännön evoluutiobiologiaa vuosikausia tehneen Roughgardenin tuskastumista naiivin ID:n edessä on helppo ymmärtää. Toisaalta, hänelle itselleenhän teistinen evoluutio on ihme. ID-liike ei tuo tähän mitään lisää. Kun ID-liikkeen Michael Behe kertoo silmän olevan rakenteeltaan niin ihmeellinen ettei se ole voinut syntyä sokean evoluution myötä, Joan Roughgarden vastaa: “Ihme se tosiaan on“.

Kirjan loppupuolella Roughgarden päätyy jostain syystä omaan aiheeseensa, seksuaalivalintaan ja sukupuolirooleihin. Nykyinen sukupuolivalinta tutkii usein sukupuolien välistä konfliktia – esimerkiksi lähes universaalia tilannetta jossa naaraan tehokkain tapa lisääntyä on satsata senhetkiseen jälkeläiseen ja pyrkiä saamaan koiraskin tekemään samoin. Koiras sen sijaan saattaa lisääntyä tehokkaimmin hakemalla tämän rinnalla uusia lisääntymismahdollisuuksia. Roughgardenin mielestä tämä on täysin väärä ajattelutapa, sillä lähtökohtaisesti lisääntymisen on oltava koiraan ja naaraan yhteistoimintaa. Niin tietysti. Jotenkin Roughgarden tuntuu tässä putkiaivoiselta. Koiras ja naaras eivät edes pariutuisi jos takana ei olisi molempien etu. Konfliktia suhteellisesti hyvin menestyvän pariskunnan sisällä se ei silti sulje pois. Homoseksuaalisuuden hän johtaa eläinten yleisestä tarpeesta fyysiseen intiimiyteen, ja päätyy taas kerran todistelemaan ettei sekään ole Raamatun kanssa ristiriidassa. Roughgardenin mielestä Raamattu mainitsee homoseksuaalisuuden yllättävän harvoin ja antaa siten hiljaisen hyväksynnän. Hän epäilee että Raamattu puhuu eniten homoseksualismista antaessaan neutraalin tai jopa positiivisen kuvan interseksuaalisista eunukeista. Roughgarden näyttää ottavan vahvan ryhmävalinnan näkökulman ja päätyy eliökunnan harmoniaan. Rakkautta on eläinten välillä enemmän kuin kilpailua. Voi kun maailmassa olisikin vain yksi asia josta kaiken voisi johtaa. Rakkaus sen täytyisi olla.

Viimeisessä luvussa Roughgarden lyö pöytään omat teesinsä. Richard Dawkins ja itsekkään geenin ajatus ovat kamalia ja niihin evoluutiobiologian on otettava etäisyyttä. Tässä Roughgarden ei ymmärrä eroa merkityksettömyyden ja pahuuden välillä. Hän luulee että geenivalinnan ajatus pitää automaattisesti sisällään ihmisten välisen taistelun ja jopa pahuuden oikeutuksen. Toinen Roughgardenin painajaisista nousee televankelisuudesta – TV:n saarnamiehistä, joista esim. Jerry Falwell ja Pat Robertson pitävät syyskuun 11. tapahtumia jumalan kostona ihmisen pahuudesta. Syyttävä sormi osoittaa pakania, abortionistejä, feministejä, homoja, lesboja ja vaihtoehtoihmisiä. Roughgarden huomaa tulleensa sormella sohituksi ja tuomitsee tämän evoluutiobiologin lausuntona. Kun kloonaus ja geenimanipulaatio on vielä tuomittu, kirjan ajatus on tullut selväksi. Se edustaa yhden tieteen sivuraiteilla kulkevan ihmisen sinänsä humaania ja kaunista maailmankuvaa. Kun tavoitteeksi on laitettu nopeiden päätösten helpottaminen esimerkiksi opetussuunnitelman uudistuksissa, täytyy vain toivoa ettei kirjan nimi ohjaa ajatuksia. Kyseessä ei ole evoluutiobiologian näkemys uskon ja tieteen suhteesta.

Kumiseva vaski

Jorma Myllärniemen Narsismi; Vamma ja voimavara oli pettymys. Kirja ei sisällä oikein mitään. Myllärniemi tuntuu olettavan että lukija tietää mistä on kysymys. Hän tyytyy laveeraamaan taustaväriä, kun ihmiset kaipaisivat terävästi piirrettyä tietoa monen elämää näivettävästä ilmiöstä. Tekstikin on niukkuutta korostaen tunkkainen kuin terapeutin villapaita. Osuvasti Ilkka Kanerva totesi kirjaa lukiessani televisiossa: “…tuollaista tekstiä tulee silloin kun ajatus ei ole aivan terävä”. Jostain kumman syystä Myllärniemen kirja ei kykene tekemään selkeää eroa depression ja narsismin välille. Kun narsistinen ihminen huomaa omat rajansa ja menettää kaikkivoipaisuuden tunteen, hän Myllärniemen mukaan masentuu. Lukijalle jää käsitys depressiosta yhtenä sairaalloisen narsismin keskeisenä oireena – tai pahimmillaan peräti päinvastoin. Sattuneesta syystä taidan kuitenkin tietää aika tarkkaan ettei toisia tuhoava itserakkaus ole ensimmäinen mieleen tuleva masentuneen ihmisen piirre. Kaukana siitä. Kun pelkkä oleminen on tuskallisen kivuliasta, ja lopulta täysin turtaa, omalla itsellä ei ole merkitystä. Eikä muilla ihmisillä sen enempää. Ei edes kaikkein läheisimmillä. Masentunut ihminen satuttaa läheisiään saamattomuudellaan ja poissaolevuudellaan, mutta ei koskaan narsistisesti häiriintyneen persoonan tapaan tietoisesti.

Kirjan tyhjyys saattaa juontaa sen lähtökohdista. Olen ihmetellyt evoluutiopsykologien vihaa Freudin psykoanalyysiä kohtaan. Ihminen kehittyy geeniensä ohjeiden mukaan ihmiseksi (kuten evoluutiopsykologit kuvaavat), ympäristön tuuppiessa ja ja vängätessä sivuraiteille äärettömän laajalla ratapihalla (kuten psykoanalyytikot kuvaavat). Alojen välillä ei pitäisi olla suuria ristiriitoja. Jokainen psykoanalyytikon kirjoittama teksti tuntuu kuitenkin auttavan ymmärtämään kaksinapaisuutta. Myllärniemi kertoo kirjassaan tutkimuksista joissa on tarkkailtu äidin ja lapsen katsekontaktia. Kun vauva katsoo hymyillen äitiään silmiin, eikä äiti vastaa tähän, vauva purskahtaa pian itkuun. Myllärniemi vetää tästä johtopäätöksen: äidin katsekontakti on keskeinen lapsen minuuden rakentumisessa. Hyvänen aika! Siitä voi korkeintaan päätellä että lapsi kaipaa häntä sylissään pitävän henkilön huomiota. Jos hän ei sitä saa, hän pelästyy ja alkaa itkeä. Evoluutiopsykologit voisivat väittää että itku on vain toinen (ei tietoinen) tapa saada vanhemman huomio. Yleensä tämä sylissä pitelijä on äiti, mutta kuvatusta tutkimuksesta ei voi suoraan päätellä äidin merkitystä. Eikä varsinkaan äidin merkitystä minuuden rakentumisessa. Tähän tarvittaisiin sarja paljon hankalammin toteutettavia tutkimuksia. Karsastan hieman myös psykoanalyytikoiden tapaa vetää selkeä viiva syntymän kohdalle. Sen jälkeen alkaa mukamas vasta tapahtua vuorovaikutusta äidin ja muiden kanssa. Freudin aikaan tieto rajoitti ajattelua, mutta ei enää. Nykyisen tiedon valossa me elämme vahvaa ihmisen elämää huolineen ja murheineen jo kohdussa.

Ja sitten tämä viehtymys seksiin. Myllärniemi kuvaa Oidipus-syndroomaa narsistin mustasukkaisuuden alkulähteenä. Liekkö näin? Kaikki eliöt yrittävät välttää sukusiitosta vaikeiden perinnöllisten sairauksien välttämiseksi – mistä ihmeestä ihmisellä voisi kummuta tiedostamaton himo sekstailla vanhempiensa kanssa? Mustasukkaisuus lienee paljon helpommin selitettävissä esimerkiksi evoluutiopsykologian tyyliin. Jos vaikkapa Marko ei lainkaan välitä mitä hänen puolisonsa tekee Heikin ja Anteron kanssa, hän luultavasti kuskaa muutaman vuoden kuluttua Heikin ja Anteron lapsia lätkätreeneihin ominaan. Markon vapaamielisiä geenejä ei juuri siirry tulevaisuuteen. Häntä-Heikin geenejä siellä sen sijaan on niin paljon että puolison vartioinnille olisi yhä enemmän syytä. Mustasukkaisuus estää vieraissa hyppäämistä. Valitettavasti populaation keskilukujen ympärillä on vain aina jakauma: jos luonnonvalinta suosii “tervettä” mustasukkaisuutta, sairaalloisen mustasukkaisia ja omalta kantiltaan typerän vapaamielisiä ihmisiä on aina olemassa. Yksilötasolla on tietysti aina mahdollista kehittää mustasukkaisuus epävarmuuden tai huonojen kokemusten seurauksena. Tai päästä siitä eroon itsetunnon vahvistuessa tai luottamuksen lisääntyessä. Myllärniemen kirjaan en oikein luota. Vai että on seksin himokin peräisin vanhempien makuuhuoneesta?

Vaatteet vaatteet on mun aatteet

Yritin päästä päivän päätteeksi edes hetkeksi eroon työasioista. Laitoin Kasari-Stingin huutamaan iPodiin terveisiään Atlantan keikalta Synchronicity-kiertueelta. Jostain syystä käteen tarttui jo kertaalleen luettu Niemelän ja Tammisalon läpyskä Keisarinnan uudet (v)aatteet. Niemelä ja Tammisalo ovat suurelta osin oikeassa naistutkimuksesta. Samalla tavalla kuin Pentti Linkola on oikeassa maailmanlopusta. Kummallekin sanomalle on helppo nyökytellä. Molemmat ovat myös vaikeita nieltäviä arvoineen päivineen. Joensuun yliopiston sivuilla esitetty kuvaus kertoo: “Naistutkimus on verrattain nuori tieteidenvälinen tutkimusala, joka on syntynyt kritiikkinä länsimaisen yhteiskunnan sukupuolten väliselle epätasa-arvolle”. Olen tässä tiukkapipo. Mikään tieteenala ei voi syntyä kritiikkinä vallitsevalle yhteiskunnalle. Niin syntyvät ideologiat ja poliittiset liikkeet. Tuolla määritelmällä ala tietää jo etukäteen miten asiat ovat. Objektiivisuuteen tai arvovapauteen ei edes pyritä.

Olen tässä asiassa rankemman päälle puolueellinen, sillä edustan luonnontiedettä ja vieroksun relativismin sumeaa maailmaa. Evoluutiobiologia on moniulotteisuudessaan kiehtova ala, ja vaikka miten yritän ottaa siihen etäisyyttä, evoluution vastustajat osoittavat suuntaa takaisin. Toistaiseksi kaikki tuntemani evoluutiobiologian kritiikki on perustunut joko karkeaan väärinkäsitykseen tai mustavalkoiseen ideologiaan. Toisaalta, olen myös mies joita naistutkimuksen luennoilla kuultu jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja loukkaa syvästi. Kyllähän tämä pitää paikkansa, mutta onko se tarpeellinen tieto? Lapsesi on potentiaalinen sarjamurhaaja. Onko tämä tarpeellinen tieto vanhemmille, vaikka jokaisella yksilöllä onkin tietty todennäköisyys kehittyä tappajaksi? En jaksa sitä että läpeensä kiltit ihmiset niputetaan väkivaltaisten väkisinmakaajien lokeroon. Ja että tämä vielä naamioidaan tieteeksi, joka on minulle ja monelle muulle ainoa likimain tahriintumaton osa elämää.

Mutta se kääntöpuoli. Kirjansa alussa Niemelä ja Tammisalo ihmettelevät, miksi paljastuksen täytyy tulla ulkopuolelta? Miksei tiedeyhteisö itse kritisoi naistutkimuksen poliittista propagandaa? No kyllähän se kritisoi. Naistutkimuksen ja kasvatustieteen kaltaisista aloista keskustellaan luonnontieteen piirissä ylimielisesti myhäillen. Näihin uusiin tulokkaisiin suhtaudutaan kuin sovinisti naisiin, tytötellen. Minusta tämä on julmempaa, kuin Niemelän ja Tammisalon suora toiminta. Tutkijat eivät ole kuitenkaan läpeensä tyhmää porukkaa, vaan ymmärtävät pelin juonen. Avoimeen tieteidenväliseen sotaan ryhtyminen nakertaisi koko yhteisöä. Kahden kulttuurin taistelua on käyty, ja siitä on ehkä myös opittu. Vaurioita tulisi myös hyökkääjän kilpeen. Luonnontiede ja positivistiseen vivahtavat ihmistieteet ovat heikoilla, sillä niiden väitteet on muotoiltava tarkasti. Siksi niitä vastaan on helppo hyökätä. Relativismilla ei ole tarttumapintaa, joten se lipsuu otteesta kuin rasvattu painija. Asiaa tarkemmin tuntemattomien poliitikkojen (jotka päättävät rahoista) ja suuren yleisön (joka äänestää peukaloillaan) on helpointa valita häviäjäksi se joka näyttää tekevän virheitä. Kun naistutkimuksen alalla tehdään lisäksi myös täysin perusteltua ja aidosti objektiivisuuteen pyrkivää tutkimusta, on syytä harkita tarkkaan, toisiko hyökkäys toivotun tuloksen. On valittava pienempi paha. Vaikka toisen naama ärsyttäisikin. Vaikka tämä kävisi minun irtaripussillani. Ja veisi täytelakritsit ja jättäisi ne mustat.

Elämän puolustus

Edward O. Wilson kasvoi babtistiyhteisössä Mobilessa ja Pensacolassa. Meksikonlahden valkoisten hiekkarantojen elämää tarkkaillut hento poika sai ongenkoukun silmäänsä ja käänsi sumentuneen katseensa maahan. Siellä hän löysi pieniä kipeästi pistäviä muurahaisia, joita hän saattoi katsoa aivan läheltä ja laittaa purkkiinkin parempia valaistusoloja odotellessa. Pensacolan katukivien raosta niitä katselin minäkin, tietämättä vielä silloin että vain muutaman korttelin päässä samaiset hoikat Pheidole-murkut olivat määränneet pienen pojan elämän suunnan nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Parikymmentä vuotta tropiikin metsiä kaikilla mantereilla koluttuaan Wilsonista tuli toinen kaikkien aikojen tunnetuimmista myrmekologeista. Ja yllättäen yksi 1970-luvun lopun vihatuimmista tiedemiehistä. Muurahaistutkimuksensa ohessa hän oli havainnut ihmisyyden perustan sosiaalisissa hyönteisissä. Ihminen ei ole vielä ihminen. Ihmisyhteisön jäsenestä geenit tekevät ihmisen. Ajan muotiliike, marxilaisuus, koki tämän uhkaksi sosialistista järjestelmää vastaan ja kävi avoimeen hyökkäykseen. Wilson sai kokea työtovereidensa Stephen Jay Gouldin ja Richard Lewontinin vihan ohella opiskelijoiden jääkylmän vastaanoton, ämpärillisen vettä kasvoillensa. Wilson, you’re all wet. Poliittisesti naiivia Wilsonia syytettiin äärioikeistolaisesta, fasistisesta ajattelusta. Jopa eugeniikan uudelleenlämmittämisestä. Luonnon katedraaleissa kulkiessaan Wilson oli myös luopunut kaikesta kristillisestä hengellisyydestä. Hän tunsi omien sanojensa mukaan Prometeuksen tulen hehkun. Näin jälkiviisaana, mitä sosialistit ovat saaneet aikaan, mitä Syvän Etelän Raamattuvyöhykkeen papit ja mitä E.O.Wilson?

Wilson on julkaisut kirjoja ja artikkeleita perusekologiasta (Wilsonin lämmöllä muistelemat työt Robert MacArthurin kanssa), sosiaalisuudesta (Sosiobiology), ihmisyydestä (Human Nature), humanismista (Promethean Fire), ihmisen ja luonnon suhteesta (Biophilia) ja muurahaisten taksonomiasta (Pheidole In The New World). Bert Hölldoblerin kanssa hän kirjoitti meidänkin kirjahyllyn kruunaavan, selkeästi nimetyn myrmekologin raamatun: The Ants. Kaksi Wilsonin kirjoista on voittanut Pulitzer-palkinnon. Mobilesta ostamani Wilsonin elämäkerta on lukemistani paras – kenties jopa kaikkein vaikuttavin lukukokemus. Nykyisin kameleontti Wilson tunnetaan luonnonsuojelijana jolle rakkainta on monimuotoisuus. Wilson rakastaa paljon kaikkea. Tätä teemaa Wilson lähestyy nyt liennyttävällä, kanneltaan uskomattoman kauniilla kirjallaan The Creation: An Appeal To Save Life on Earth.

Vai onko se liennyttävä? Wilson on rakentanut kirjansa kirjeeksi anonyymille Syvän Etelän babtistipapille. Wilson nousee keskustelukumppaninsa yläpuolelle jo alussa toteamalla: Sinä olet löytänyt oman totuutesi, minä olen vasta etsimässä omaani…me molemmat saatamme olla väärässä…tai puoliksi oikeassa. Hän vääntää biologiaa rautalangasta, niin että kirjaa lukevan papin täytyy tuntea alemmuutta. Monimuotoisuus vyörytetään tuttuun tapaan lukijan päälle detaljien massana. Varsin osuvasti Wilson tuo esiin sanan HIPPO, monimuotoisuutta uhkaavat ihmisen toimet: 1) Habitat loss (elinympäristöjen tuhoutuminen ilmastonmuutoksen tuhot mukaan luettuna), 2) Invasive species (lajit jotka siirretään paikkaan jossa niillä menee turhan lujaa), 3) Pollution (saasteet jotka pyyhkivät kerralla kokonaisen eliöyhteisön), 4) Human overpopulation (ylikansoitus joka on kaikkien ympäristöongelmien pohjimmainen syy) ja 5) Overharvesting (kalastus, metsästys ja keräily velaksi). Rivien välistä olen tulkitsevinani että Wilson paheksuu syvästi kristillisyyttä jossa uskovat saavat ikuisen elämän ja lyhyen maanpäällisen häivähdyksen aikana väärän uskon valitsevat ajautuvat kadotukseen. Wilson tuntuu uskovan että juuri tämä sielukeskeinen ajattelu on osin syyllinen elämän huonoon jamaan. Wilson vaikuttaa kuitenkin himpun verran optimistiselta. Biologian tuntemuksessa ja kahden tärkeän yhteiskunnallisen vaikuttajan, uskonnon ja tieteen yhteistyössä on avaimet. Joka toisen eliölajin ei välttämättä tarvitse kuolla pois ennen vuosituhannen vaihdetta. Wilson huutaa paimenta apuun.

Opettajaa kiehtoo kirjassa erityisesti Wilsonin viiden prinsiipin ohje – miten biologiaa tulee opettaa. Elämäkerrassaan Wilson antaa kunnian saavutuksistaan innostaville opettajilleen. Hän on myös itse ollut sellainen. Hänen ohjeitaan on syytä kuunnella. 1) Opeta ylhäältä alas. Wilson suosittaa etenemistä yleisestä erityiseen. Hän ei opettaisi seksiä fysiologian, hedelmällisyyden tai syntyvyyden säännöstelyn kautta, vaan pohtimalla aluksi mitä seksi on. Miten se on kehittynyt ja miksi? Kun eliöiden lisääntyminen ymmärretään yleisellä tasolla, voidaan siirtyä nyansseihin. Wilsonia harmittaa hänen oma kauhunsa matematiikan edessä. Sehän on vain kieli siinä missä kiina tai hindi. Yleinen kieli on osattava ennen erikoistapausten ymmärtämistä. Populaatiogenetiikkaa on lähestyttävä sen yleisistä lainalaisuuksista. Vain Hardyn-Weinbergin laki avaa tien alleelien esiintymiseen populaatioissa; ei esimerkki sirppisoluanemiasta. 2) Kurota biologian ulkopuolelle. Tämä itsestäänselvyys unohtuu yksityiskohtien mereen. Biologia ei ole enää luonnonhistoriaa, jossa opetellaan karhun ulosteen viskositeettiarvoja vuodenaikojen vaihtelussa. Ei ole elämänaluetta johon biologia ei ulottuisi. Eräässä keskustelussa minua pyydettiin pitämään turpani kiinni vapaasta tahdosta, koska se ei ole biologian tutkimuskohde. Kyllä se on. Kaikki on, kuten Wilson Konsielienssissa tähdensi. 3) Keskity ongelmanratkaisuun. Tässä kohdassa Wilson viittaa amerikkalaiseen opetussuunnitelmaan. Suomessa faktojen opettelusta on luovuttu jo ajat sitten, ja annettu ihmisten ajatella itse. Takapakkiakin on jo otettu – kun ylioppilaat ovat kutsuneet sitä maailman pisintä jokea Jordaniksi. 4) Leikkaa syvään ja matkaa kauas. Laaja yleissivistys, terävä uppoutuminen yhteen erityisalueeseen. Biologia on oppiaine jota ilman ei tulevassa yhteiskunnassa pärjää. Siksi opetan itse juuri tämä Wilsonin T-malli mielessä. Suuntaan lukion biologian opetuksen nimenomaan tuleville ekonomeille, sihteereille, maanviljelijöille, autonkuljettajille, taiteijoille ja malleille. Biologiaan ja lääketieteeseen suuntautuvia ei tarvitse erikseen opettaa. Heille on vain annettava mahdollisuus siihen terävään piikkiin. 5) Omistaudu. Jokainen opettaja huomaa opiskelijoiden intensiteetin silloin kun opettaja on säärikarvojaan myöden mukana. Innostuu niin ettei huomaa karttatelineen kaatumista. Ja se kuuluisa hiljaisuus kun opettaja sanoo: “Silloin kun otin tämän kuvan”! Edward Osborne Wilson tietää. Hän tosin unohtaa sen minkä minäkin. Nuku riittävästi.

Yksi eri ihminen

Viikonlopun teemana on ollut Police ja Sting. Ja usko siihen että ihminen voi elää monta elämää. Katselen eilen Steward Copelandin kasimilliselle kuvaamiin rakeisiin filmeihin perustuvaa räkäistä kertomusta Policen vaiheista Everyone Stares. Ja kuuntelin Katin opinnäyterutistusta häiriköimättä iPodilla Stingin uusinta taidepläjäystä Songs from the Labyrinth. Taiteesta tosiaan on kysymys. Sen paljastavat jo levyltä bonuksena löytyvät kuunteluohjeet jokaiselle kappaleelle. Mitä sitä kursailemaan - jos taidetta tehdään, se on syytä kertoa suoraan etteivät epäile viihteeksi. Sting ei jätä hämmentynyttä kuulijaa muutenkaan pulaan. Levyn sisäkannessa hän kertoo valaisevasti miten näyttelijä John Bird johdatti hänet kuuntelemaan 1500- ja 1600 -lukujen taitteessa vaikuttaneen säveltäjä-sanoittaja John Dowlandin melankolisen kauniita kappaleita. Vuosia myöhemmin luottokitaristi Dominic Miller osti Stingille lahjaksi luutun ja esitteli hänelle sarajevolaisen luutistin, Erin Karamazovin. Ajatus yhteisestä levystä sai alkunsa Stingin puutarhan labyrintissa. Tuloksena syntynyt pelkistetty luutun ja käheän tenorin polveileva taivallus on kaunista, muttei puhuttele minua sen enempää. En jaksa uskoa siihen että musiikki olisi sitä parempaa mitä kauempaa ajasta se kaivetaan tai mitä ankeammissa oloissa se on synnytetty. Kuuskytluvun pop ei ole parempaa kuin 2000-luvun. Klassismin ajan musiikki oli parempaa kuin seuraajansa, mutta vain koska mestareita kumarrettiin. Ei uskallettu käyttää  hyvää pohjaa vielä parempaa, kuten popmusiikissa tehdään. Rinnalla kulkijoiden määrän kivutessa lähelle 6.5 miljardia kannaisi jo yrittää pestä peruukkipäät. Bach on jo pestykin, mutta harva huomasi että sen teki vastapuolen pataässä Lemmy Kilmister. Säveltäjä on 2000-luvulla paremmassa asemassa kuin teollisuuden vasta orastaessa, sillä äänien määrä maailmassa on moninkertaistunut. Ja mahdollisuudet sen myötä, sikäli kun säveltäjä ei pelkää suurien varpaiden tallomista, ja osaa poimia oleellisen älämölöstä. DVD:llä huuliaan töröttelevä rääväsuinen punkkari Sting on näköjään päättänyt luopua luomisesta ja silittää nyt mestarin varpaita. Stingin kunniaksi on sanottava että hän tekee sitä minkä osaa. Labyrint päätyy Stingin omaan Fields of Goldiin – osoituksena siitä että hän on vain jatkanut mestarin saappaissa? Elämäkerrat eivät ole väärässä. Stingissä on ihmistä useampaan elämään.