Tie vai totuus?

Jonathan Roughgarden syntyi lähetyssaarnaajaperheeseen vuonna 1942 ja kasvoi uskon ympäröimänä Filippiineillä ja Indonesiassa. Myöhemmin hän kiinnostui evoluutiobiologiasta ja jätti uskonsa. Sisäinen kamppailu identiteetistä toi hänet episkopaaliskirkon uskon suojaan kymmeniä vuosia myöhemmin. Jonathanista tuli Joan 52-vuotiaana. Noin kuukausi sitten seksuaalivalinnan teorian osia kirjallaan Evolutions Rainbow kyseenalaistanut Joan Roughgarden julkaisi kirjan What Jesus And Darwin Have in Common. Evolution And Christian Faith; Reflections of An Evolutionary Biologist. Kirjan nimen pituus hämää sillä kyseessä on enemmänkin kirjanen – Katekismuksen kokoluokkaa. Roughgardenin tavoitteena on ollut kirjoittaa kirja ihmisille, joilla on tarve tehdä nopeasti päätös siitä pitäisikö G.W. Bushin ohjetta noudattaa, ja opettaa kouluissa Raamatun luomisoppia ja evoluutioteoriaa tasavertaisina.

Roughgardenin usko on kaunista. Hän ei tahdo riidellä muiden kristittyjen kanssa. Hänen ohjenuoranaan on Jeesuksen opetusten sisältö, ei Raamatun kirjain. Hän päättää kirjansa osuvasti: Jeesus vastasi: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat” (Matt. 22: 37-40). Tässä on mielestäni Roughgardenin ajattelun ensimmäinen ongelma. Hän on poiminut kristinuskosta yleisinhimillisen etiikan. Sen toteuttamiseen ei tarvita kristinuskoa. Ei välttämättä uskoa ollenkaan. Rouhgardenin toinen ongelma on läpi kirjan jatkuva dikotomia, jossa evoluutiobiologia sisältää järkähtämättömiä luonnonlakeja. Näihin hän yrittää sitkeästi sovittaa Raamatun tekstiä. Eihän ole ristiriidassa, eihän? Huomaatteko? Tämä ei mielestäni poikkea mitenkään perinteisestä kreationismista, jossa Raamatun sanassa on totuuksia johon tiedettä yritetään sovittaa. Todellisuudessa molemmat ovat inhimillisen tiedon rajoitusten varassa. Tiede tai Raamattu eivät sisällä ehdottomia totuuksia, vaan ne ovat parhaimmillaankin vain apuvälineitä totuuden etsinnässä. Teitä joiden päässä saattaa kajastaa kelmeä onka. Roughgarden antaa itsestään ennemminkin tiedeuskovaisen kuin kristityn kuvan.

Intelligent Design liikettä Roughgarden pitää puhtaasti poliittisenä yrityksenä kiertää USA:n lakia. Kreationismin opettaminen on laitonta, mutta ID:n ehkä ei. ID-liike loi alussa suuren teltan johon pääsivät sisään niin perinteiset kreationistit kuin ideologiaa lähempänä olevat New Age suuntauksetkin. Paul Nelson kiteytti asian totemalla: “Tärkeintä on että suunnittelun mahdollisuus sallitaan … voi pitää sisällään millaisen määrän kilpailevia teorioita tahansa”. Suunnittelija voi siis olla kuka tai mikä tahansa. Jostain syystä ID-liikkeen suunnalta kuitenkin mulkoillaan kuin mätää makkaraa, jos puheeksi tulee se kaikkein todennäköisin selitysmalli; että toinen sivilisaatio olisi tuonut elämän jostain maailmankaikkeuden metropoleista. Suuren teltan ristiriita tuli konkreettisesti esiin kun tunnettu suomalainen kristitty kielsi Jumalan kolmasti: En minä voi tietää kuka tämän on suunnitellut, sanoppa se, ei sitä voi tietää. Käytännön evoluutiobiologiaa vuosikausia tehneen Roughgardenin tuskastumista naiivin ID:n edessä on helppo ymmärtää. Toisaalta, hänelle itselleenhän teistinen evoluutio on ihme. ID-liike ei tuo tähän mitään lisää. Kun ID-liikkeen Michael Behe kertoo silmän olevan rakenteeltaan niin ihmeellinen ettei se ole voinut syntyä sokean evoluution myötä, Joan Roughgarden vastaa: “Ihme se tosiaan on“.

Kirjan loppupuolella Roughgarden päätyy jostain syystä omaan aiheeseensa, seksuaalivalintaan ja sukupuolirooleihin. Nykyinen sukupuolivalinta tutkii usein sukupuolien välistä konfliktia – esimerkiksi lähes universaalia tilannetta jossa naaraan tehokkain tapa lisääntyä on satsata senhetkiseen jälkeläiseen ja pyrkiä saamaan koiraskin tekemään samoin. Koiras sen sijaan saattaa lisääntyä tehokkaimmin hakemalla tämän rinnalla uusia lisääntymismahdollisuuksia. Roughgardenin mielestä tämä on täysin väärä ajattelutapa, sillä lähtökohtaisesti lisääntymisen on oltava koiraan ja naaraan yhteistoimintaa. Niin tietysti. Jotenkin Roughgarden tuntuu tässä putkiaivoiselta. Koiras ja naaras eivät edes pariutuisi jos takana ei olisi molempien etu. Konfliktia suhteellisesti hyvin menestyvän pariskunnan sisällä se ei silti sulje pois. Homoseksuaalisuuden hän johtaa eläinten yleisestä tarpeesta fyysiseen intiimiyteen, ja päätyy taas kerran todistelemaan ettei sekään ole Raamatun kanssa ristiriidassa. Roughgardenin mielestä Raamattu mainitsee homoseksuaalisuuden yllättävän harvoin ja antaa siten hiljaisen hyväksynnän. Hän epäilee että Raamattu puhuu eniten homoseksualismista antaessaan neutraalin tai jopa positiivisen kuvan interseksuaalisista eunukeista. Roughgarden näyttää ottavan vahvan ryhmävalinnan näkökulman ja päätyy eliökunnan harmoniaan. Rakkautta on eläinten välillä enemmän kuin kilpailua. Voi kun maailmassa olisikin vain yksi asia josta kaiken voisi johtaa. Rakkaus sen täytyisi olla.

Viimeisessä luvussa Roughgarden lyö pöytään omat teesinsä. Richard Dawkins ja itsekkään geenin ajatus ovat kamalia ja niihin evoluutiobiologian on otettava etäisyyttä. Tässä Roughgarden ei ymmärrä eroa merkityksettömyyden ja pahuuden välillä. Hän luulee että geenivalinnan ajatus pitää automaattisesti sisällään ihmisten välisen taistelun ja jopa pahuuden oikeutuksen. Toinen Roughgardenin painajaisista nousee televankelisuudesta – TV:n saarnamiehistä, joista esim. Jerry Falwell ja Pat Robertson pitävät syyskuun 11. tapahtumia jumalan kostona ihmisen pahuudesta. Syyttävä sormi osoittaa pakania, abortionistejä, feministejä, homoja, lesboja ja vaihtoehtoihmisiä. Roughgarden huomaa tulleensa sormella sohituksi ja tuomitsee tämän evoluutiobiologin lausuntona. Kun kloonaus ja geenimanipulaatio on vielä tuomittu, kirjan ajatus on tullut selväksi. Se edustaa yhden tieteen sivuraiteilla kulkevan ihmisen sinänsä humaania ja kaunista maailmankuvaa. Kun tavoitteeksi on laitettu nopeiden päätösten helpottaminen esimerkiksi opetussuunnitelman uudistuksissa, täytyy vain toivoa ettei kirjan nimi ohjaa ajatuksia. Kyseessä ei ole evoluutiobiologian näkemys uskon ja tieteen suhteesta.

Vaatteet vaatteet on mun aatteet

Yritin päästä päivän päätteeksi edes hetkeksi eroon työasioista. Laitoin Kasari-Stingin huutamaan iPodiin terveisiään Atlantan keikalta Synchronicity-kiertueelta. Jostain syystä käteen tarttui jo kertaalleen luettu Niemelän ja Tammisalon läpyskä Keisarinnan uudet (v)aatteet. Niemelä ja Tammisalo ovat suurelta osin oikeassa naistutkimuksesta. Samalla tavalla kuin Pentti Linkola on oikeassa maailmanlopusta. Kummallekin sanomalle on helppo nyökytellä. Molemmat ovat myös vaikeita nieltäviä arvoineen päivineen. Joensuun yliopiston sivuilla esitetty kuvaus kertoo: “Naistutkimus on verrattain nuori tieteidenvälinen tutkimusala, joka on syntynyt kritiikkinä länsimaisen yhteiskunnan sukupuolten väliselle epätasa-arvolle”. Olen tässä tiukkapipo. Mikään tieteenala ei voi syntyä kritiikkinä vallitsevalle yhteiskunnalle. Niin syntyvät ideologiat ja poliittiset liikkeet. Tuolla määritelmällä ala tietää jo etukäteen miten asiat ovat. Objektiivisuuteen tai arvovapauteen ei edes pyritä.

Olen tässä asiassa rankemman päälle puolueellinen, sillä edustan luonnontiedettä ja vieroksun relativismin sumeaa maailmaa. Evoluutiobiologia on moniulotteisuudessaan kiehtova ala, ja vaikka miten yritän ottaa siihen etäisyyttä, evoluution vastustajat osoittavat suuntaa takaisin. Toistaiseksi kaikki tuntemani evoluutiobiologian kritiikki on perustunut joko karkeaan väärinkäsitykseen tai mustavalkoiseen ideologiaan. Toisaalta, olen myös mies joita naistutkimuksen luennoilla kuultu jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja loukkaa syvästi. Kyllähän tämä pitää paikkansa, mutta onko se tarpeellinen tieto? Lapsesi on potentiaalinen sarjamurhaaja. Onko tämä tarpeellinen tieto vanhemmille, vaikka jokaisella yksilöllä onkin tietty todennäköisyys kehittyä tappajaksi? En jaksa sitä että läpeensä kiltit ihmiset niputetaan väkivaltaisten väkisinmakaajien lokeroon. Ja että tämä vielä naamioidaan tieteeksi, joka on minulle ja monelle muulle ainoa likimain tahriintumaton osa elämää.

Mutta se kääntöpuoli. Kirjansa alussa Niemelä ja Tammisalo ihmettelevät, miksi paljastuksen täytyy tulla ulkopuolelta? Miksei tiedeyhteisö itse kritisoi naistutkimuksen poliittista propagandaa? No kyllähän se kritisoi. Naistutkimuksen ja kasvatustieteen kaltaisista aloista keskustellaan luonnontieteen piirissä ylimielisesti myhäillen. Näihin uusiin tulokkaisiin suhtaudutaan kuin sovinisti naisiin, tytötellen. Minusta tämä on julmempaa, kuin Niemelän ja Tammisalon suora toiminta. Tutkijat eivät ole kuitenkaan läpeensä tyhmää porukkaa, vaan ymmärtävät pelin juonen. Avoimeen tieteidenväliseen sotaan ryhtyminen nakertaisi koko yhteisöä. Kahden kulttuurin taistelua on käyty, ja siitä on ehkä myös opittu. Vaurioita tulisi myös hyökkääjän kilpeen. Luonnontiede ja positivistiseen vivahtavat ihmistieteet ovat heikoilla, sillä niiden väitteet on muotoiltava tarkasti. Siksi niitä vastaan on helppo hyökätä. Relativismilla ei ole tarttumapintaa, joten se lipsuu otteesta kuin rasvattu painija. Asiaa tarkemmin tuntemattomien poliitikkojen (jotka päättävät rahoista) ja suuren yleisön (joka äänestää peukaloillaan) on helpointa valita häviäjäksi se joka näyttää tekevän virheitä. Kun naistutkimuksen alalla tehdään lisäksi myös täysin perusteltua ja aidosti objektiivisuuteen pyrkivää tutkimusta, on syytä harkita tarkkaan, toisiko hyökkäys toivotun tuloksen. On valittava pienempi paha. Vaikka toisen naama ärsyttäisikin. Vaikka tämä kävisi minun irtaripussillani. Ja veisi täytelakritsit ja jättäisi ne mustat.

Elämän puolustus

Edward O. Wilson kasvoi babtistiyhteisössä Mobilessa ja Pensacolassa. Meksikonlahden valkoisten hiekkarantojen elämää tarkkaillut hento poika sai ongenkoukun silmäänsä ja käänsi sumentuneen katseensa maahan. Siellä hän löysi pieniä kipeästi pistäviä muurahaisia, joita hän saattoi katsoa aivan läheltä ja laittaa purkkiinkin parempia valaistusoloja odotellessa. Pensacolan katukivien raosta niitä katselin minäkin, tietämättä vielä silloin että vain muutaman korttelin päässä samaiset hoikat Pheidole-murkut olivat määränneet pienen pojan elämän suunnan nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Parikymmentä vuotta tropiikin metsiä kaikilla mantereilla koluttuaan Wilsonista tuli toinen kaikkien aikojen tunnetuimmista myrmekologeista. Ja yllättäen yksi 1970-luvun lopun vihatuimmista tiedemiehistä. Muurahaistutkimuksensa ohessa hän oli havainnut ihmisyyden perustan sosiaalisissa hyönteisissä. Ihminen ei ole vielä ihminen. Ihmisyhteisön jäsenestä geenit tekevät ihmisen. Ajan muotiliike, marxilaisuus, koki tämän uhkaksi sosialistista järjestelmää vastaan ja kävi avoimeen hyökkäykseen. Wilson sai kokea työtovereidensa Stephen Jay Gouldin ja Richard Lewontinin vihan ohella opiskelijoiden jääkylmän vastaanoton, ämpärillisen vettä kasvoillensa. Wilson, you’re all wet. Poliittisesti naiivia Wilsonia syytettiin äärioikeistolaisesta, fasistisesta ajattelusta. Jopa eugeniikan uudelleenlämmittämisestä. Luonnon katedraaleissa kulkiessaan Wilson oli myös luopunut kaikesta kristillisestä hengellisyydestä. Hän tunsi omien sanojensa mukaan Prometeuksen tulen hehkun. Näin jälkiviisaana, mitä sosialistit ovat saaneet aikaan, mitä Syvän Etelän Raamattuvyöhykkeen papit ja mitä E.O.Wilson?

Wilson on julkaisut kirjoja ja artikkeleita perusekologiasta (Wilsonin lämmöllä muistelemat työt Robert MacArthurin kanssa), sosiaalisuudesta (Sosiobiology), ihmisyydestä (Human Nature), humanismista (Promethean Fire), ihmisen ja luonnon suhteesta (Biophilia) ja muurahaisten taksonomiasta (Pheidole In The New World). Bert Hölldoblerin kanssa hän kirjoitti meidänkin kirjahyllyn kruunaavan, selkeästi nimetyn myrmekologin raamatun: The Ants. Kaksi Wilsonin kirjoista on voittanut Pulitzer-palkinnon. Mobilesta ostamani Wilsonin elämäkerta on lukemistani paras – kenties jopa kaikkein vaikuttavin lukukokemus. Nykyisin kameleontti Wilson tunnetaan luonnonsuojelijana jolle rakkainta on monimuotoisuus. Wilson rakastaa paljon kaikkea. Tätä teemaa Wilson lähestyy nyt liennyttävällä, kanneltaan uskomattoman kauniilla kirjallaan The Creation: An Appeal To Save Life on Earth.

Vai onko se liennyttävä? Wilson on rakentanut kirjansa kirjeeksi anonyymille Syvän Etelän babtistipapille. Wilson nousee keskustelukumppaninsa yläpuolelle jo alussa toteamalla: Sinä olet löytänyt oman totuutesi, minä olen vasta etsimässä omaani…me molemmat saatamme olla väärässä…tai puoliksi oikeassa. Hän vääntää biologiaa rautalangasta, niin että kirjaa lukevan papin täytyy tuntea alemmuutta. Monimuotoisuus vyörytetään tuttuun tapaan lukijan päälle detaljien massana. Varsin osuvasti Wilson tuo esiin sanan HIPPO, monimuotoisuutta uhkaavat ihmisen toimet: 1) Habitat loss (elinympäristöjen tuhoutuminen ilmastonmuutoksen tuhot mukaan luettuna), 2) Invasive species (lajit jotka siirretään paikkaan jossa niillä menee turhan lujaa), 3) Pollution (saasteet jotka pyyhkivät kerralla kokonaisen eliöyhteisön), 4) Human overpopulation (ylikansoitus joka on kaikkien ympäristöongelmien pohjimmainen syy) ja 5) Overharvesting (kalastus, metsästys ja keräily velaksi). Rivien välistä olen tulkitsevinani että Wilson paheksuu syvästi kristillisyyttä jossa uskovat saavat ikuisen elämän ja lyhyen maanpäällisen häivähdyksen aikana väärän uskon valitsevat ajautuvat kadotukseen. Wilson tuntuu uskovan että juuri tämä sielukeskeinen ajattelu on osin syyllinen elämän huonoon jamaan. Wilson vaikuttaa kuitenkin himpun verran optimistiselta. Biologian tuntemuksessa ja kahden tärkeän yhteiskunnallisen vaikuttajan, uskonnon ja tieteen yhteistyössä on avaimet. Joka toisen eliölajin ei välttämättä tarvitse kuolla pois ennen vuosituhannen vaihdetta. Wilson huutaa paimenta apuun.

Opettajaa kiehtoo kirjassa erityisesti Wilsonin viiden prinsiipin ohje – miten biologiaa tulee opettaa. Elämäkerrassaan Wilson antaa kunnian saavutuksistaan innostaville opettajilleen. Hän on myös itse ollut sellainen. Hänen ohjeitaan on syytä kuunnella. 1) Opeta ylhäältä alas. Wilson suosittaa etenemistä yleisestä erityiseen. Hän ei opettaisi seksiä fysiologian, hedelmällisyyden tai syntyvyyden säännöstelyn kautta, vaan pohtimalla aluksi mitä seksi on. Miten se on kehittynyt ja miksi? Kun eliöiden lisääntyminen ymmärretään yleisellä tasolla, voidaan siirtyä nyansseihin. Wilsonia harmittaa hänen oma kauhunsa matematiikan edessä. Sehän on vain kieli siinä missä kiina tai hindi. Yleinen kieli on osattava ennen erikoistapausten ymmärtämistä. Populaatiogenetiikkaa on lähestyttävä sen yleisistä lainalaisuuksista. Vain Hardyn-Weinbergin laki avaa tien alleelien esiintymiseen populaatioissa; ei esimerkki sirppisoluanemiasta. 2) Kurota biologian ulkopuolelle. Tämä itsestäänselvyys unohtuu yksityiskohtien mereen. Biologia ei ole enää luonnonhistoriaa, jossa opetellaan karhun ulosteen viskositeettiarvoja vuodenaikojen vaihtelussa. Ei ole elämänaluetta johon biologia ei ulottuisi. Eräässä keskustelussa minua pyydettiin pitämään turpani kiinni vapaasta tahdosta, koska se ei ole biologian tutkimuskohde. Kyllä se on. Kaikki on, kuten Wilson Konsielienssissa tähdensi. 3) Keskity ongelmanratkaisuun. Tässä kohdassa Wilson viittaa amerikkalaiseen opetussuunnitelmaan. Suomessa faktojen opettelusta on luovuttu jo ajat sitten, ja annettu ihmisten ajatella itse. Takapakkiakin on jo otettu – kun ylioppilaat ovat kutsuneet sitä maailman pisintä jokea Jordaniksi. 4) Leikkaa syvään ja matkaa kauas. Laaja yleissivistys, terävä uppoutuminen yhteen erityisalueeseen. Biologia on oppiaine jota ilman ei tulevassa yhteiskunnassa pärjää. Siksi opetan itse juuri tämä Wilsonin T-malli mielessä. Suuntaan lukion biologian opetuksen nimenomaan tuleville ekonomeille, sihteereille, maanviljelijöille, autonkuljettajille, taiteijoille ja malleille. Biologiaan ja lääketieteeseen suuntautuvia ei tarvitse erikseen opettaa. Heille on vain annettava mahdollisuus siihen terävään piikkiin. 5) Omistaudu. Jokainen opettaja huomaa opiskelijoiden intensiteetin silloin kun opettaja on säärikarvojaan myöden mukana. Innostuu niin ettei huomaa karttatelineen kaatumista. Ja se kuuluisa hiljaisuus kun opettaja sanoo: “Silloin kun otin tämän kuvan”! Edward Osborne Wilson tietää. Hän tosin unohtaa sen minkä minäkin. Nuku riittävästi.