Psykiatrian oppikirjasta laskin, että meillä jokaisella on käytännössä ainakin yksi arkielämää rajoittava mielenterveysongelma, monilla useampikin. Persoonallisuushäiriöiden esiintymistiheyden perustella miehistä vähintään joka viidennellä persoona on kieroutunut niin ettei hänen kanssaan elämisestä tule oikein mitään. Naisilla mahdottomuus on hieman harvinaisempaa – ilmeisesti asiaa ei ole kysytty naisten kanssa parisuhteessa eläviltä 
Pullataikinan viimeaikaisen tursahtamisen perusteella sairaita tuntuisi olevan enemmän – lähes jokaisessa avioerotilanteessa 1-2. Diagnoosia ei kuitenkaan saa tehdä amatööripohjalta. Eikä pitäisi oikein muutenkaan, sillä se onnistuu lähinnä lähipiirin subjektiivisia kokemuksia kuuntelemalla. Tällä periaatteella suurin osa ex-puolisoista, pomoista ja teiniä ymmärtämättömistä vanhemmista saa narsistin paperin. Rikoin kokeeksi amatöörisääntöä ja tein asiantuntevat etädiagnoosit nettipersoonille. Blogilistasta poimituista 40 kirjoittajasta arvioin ns. rivi-ja-rivinväli -analyysillä noin 70% sairastavan jotakin persoonallisuushäiriötä – yleensä narsistista ja huomionhakuista, mutta myös epäsosiaalista ja epävakaata. Narsistien uhrien tuki ry:n sivulla sain vastaavaksi luvuksi noin 95%. Ja nämä ovat siis itseään uhreina pitäviä. Monet paljastavat pöhöttyneen itsen murskaavan voiman muutamalla rivillä. Minulla on oikeus – se sammakko joka pitäisi jo kitalakea kutittaessaan herättää itsetutkiskeluun.
Olen kovasti yrittänyt muistella, olenko koskaan törmännyt ihmiseen, joka täyttäisi narsistisen persoonallisuushäiriön kriteerit. Yksi tapaus muistuu elävästi mieleen. Äärikonstruktiovismia ajava didaktiikan professori piti meille aikanaan luentosarjan. Mies puhui ensimmäisellä luennolla lähinnä autonsa bensamittarista ja mainosti kasvatustieteen luennoitsijoille tyypilliseen tapaan omaa kirjaansa - joka tietysti sisälsi totuuden. Suurimpaan osaan luonnontieteen opettajiksi aikovista relativistinen filosofia ei avautunut, joten useamman tunnin istunnon jälkeen ilmapiiri alkoi kääntyä turhautuneeksi. Kun professori kertoi miten hän ei missään tapauksessa menisi korjaamaan jos hänen lapsensa kertoisi ulos katsellessaan puiden oksien liikuttavan ilmaa ja aiheuttavan siten tuulen, kysyvät katseen yleisössä olivat paljonpuhuvia. Miten luonnontieteitä oikeastaan tällä periaatteella voitaisiin opettaa? Olin kovasti kiinnostunut konstruktivismista, mutten kuitenkaan päässyt seuraavalle luennolle, sillä lisensiaattiseminaari biologian puolella oli varattu samalle aamupäivälle. Didaktiikan luennolla oli ollut ihmisiä vain kourallinen, mistä suivaantuneena professori lähetti kaikille kurssille ilmoittautuneille läksytyskirjeen sähköpostitse. Vastasin professorille lyhyesti – kerroin päällekkäisestä lisensiaattiseminaarista ja mainitsin lopuksi etteivät luonnontieteen opiskelijat olleet ymmärtäneet luennon perusajatusta. Tämän epäilin olevan syynä vähäiseen osallistujamäärään – ja kurssikavereiden mukaan näin olikin. Sain sähköpostiini rikinkatkuisen vastauksen, jossa minua kuvattiin muun muassa teräväkynäiseksi mutta kakaramaiseksi imbesiliksi, joka on infantiilisesti rakastunut omaan oppiaineeseensa. Ryöpytys oli niin raju, että shokista toivuttuani päätin kirjoittaa vastauksen, jossa kerroin, etten omasta mielestäni ollut ansainnut moista solvausta – lisensiaattiseminaari kun oli sovittu jo kuukausia aiemmin, ja viestin lopussa välitin vain yleistä ilmapiiriä. Vastaus tähän oli entistä rankempi. Muutamat muutkin kurssille osallistuneet olivat joutuneet samanlaiseen kirjeenvaihtoon, mistä sitten päätimme yhteistoimin vetäytyä. Professori jatkoi aggressiivisuuttaan, joten me biologian ja maantieteen opiskelijat päätimme lopulta ilmoittaa ryhmänä ettemme enää luota arvostelun puolueettomuuteen ja vetäydymme kurssilta. Kun asia oli viety professorin toimesta yliopiston rehtorille saakka, professori kertoi meille sähköpostilla että aikoo kirjoittaa tämän episodin elämäkertaansa otsikolla Biopurnaus (asia on siis ilmeisesti julkinen, joten uskallan sen tähän kirjoittaa – minulla kun ei ole sellaista elämää josta kannattaisi bestseller kirjoittaa). Lopulta sovinto syntyi ja kävimme jonain iltana professorin luona suorittamassa kurssin intensiivisesti muutamassa tunnissa. Tilaisuus oli tunnelmaltaan varsin seesteinen. Luulen ettei kyseinen professori ollut persoonaltaan häiriintynyt. Hän voi ehkä pahoin. Hänet oli ehkä ajettu nurkkaan, missä itsetunto joutui koetukselle. Hän kärsi ehkä masennuksesta joka usein purkautuu ärtyisyytenä tai hyökkäävyytenä.
Olen törmännyt tämän jälkeen myös ihmiseen joka käyttää muita hyväkseen – ottaa yhteyttä jos tarvitsee jotain, mutta ei edes kiitä. Hänelle on kopioitu luentoja ja tietokoneohjelmia työläästi. Hänelle on tehty ruokaa, järjestetty sijaa majatalosta ja hankittu kirjoja – kaikki turhaan, sillä hän on päätynytkin viime hetkellä toisenlaiseen ratkaisuun vaivautumatta siitä kertomaan. Ja sellaiseen joka esiintyy naispuolisena Auervaarana väärennetyllä nimellä. Ja sellaiseen joka näkee ympäristössään persoonallisuushäiriön joka toisessa, ja käy tekemisen puutteessa taistelua näitä vastaan kylväen ihmissuhteiden kärjistymistä ja mielenterveysongelmia ympäristöönsä. En silti usko että näiltä ihmisiltä pitäisi riisua ihmisoikeudet, kuten narsistien uhreja kehotetaan tekemään. Näillä ihmisillä ei mene hyvin. Apua he kaipaavat. Eivät teloitusta. Pitäisiköhän lopettaa luokittelu ja alkaa kohdella ihmisiä yksilöinä. Haavoittuvina ja hauraina. Varsinkin kun en koskaan voi tietää onko oma subjektiivinen totuuteni edes korrelaatiossa mahdollisen objektiivisen totuuden kanssa. Toivottavasti seuraava kirja aiheesta käsittelee ongelmaa: miksi olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka leimaavat lähimmäisensä persoonan häiriintyneeksi. Vastaus on jo selvillä: siksi etteivät he jäisi mustavalkoisen maailmansa vangiksi vaan alkaisivat nähdä sävyjä. Opiskelijoiden kanssa käydyssä älykkyyskeskustelussa miellyin laajaa suosiota saaneeseen tunneälyn määritelmään: ihminen on älykäs jos hän ymmärtää kyseenalaistaa oman ajattelunsa ja toimintatapansa, sillä silloin hän kykenee ymmärtämään myös muita samalla tavalla minäänsä kyseenalaistavia. Sellainen ihminen on empaattinen. Syyllisten hakeminen oman egon pönkittämiseksi ja välinpitämättömyyden perusteluksi ei johda mihinkään hyvään.
Jorma Myllärniemen Narsismi; Vamma ja voimavara oli pettymys. Kirja ei sisällä oikein mitään. Myllärniemi tuntuu olettavan että lukija tietää mistä on kysymys. Hän tyytyy laveeraamaan taustaväriä, kun ihmiset kaipaisivat terävästi piirrettyä tietoa monen elämää näivettävästä ilmiöstä. Tekstikin on niukkuutta korostaen tunkkainen kuin terapeutin villapaita. Osuvasti Ilkka Kanerva totesi kirjaa lukiessani televisiossa: “…tuollaista tekstiä tulee silloin kun ajatus ei ole aivan terävä”. Jostain kumman syystä Myllärniemen kirja ei kykene tekemään selkeää eroa depression ja narsismin välille. Kun narsistinen ihminen huomaa omat rajansa ja menettää kaikkivoipaisuuden tunteen, hän Myllärniemen mukaan masentuu. Lukijalle jää käsitys depressiosta yhtenä sairaalloisen narsismin keskeisenä oireena – tai pahimmillaan peräti päinvastoin. Sattuneesta syystä taidan kuitenkin tietää aika tarkkaan ettei toisia tuhoava itserakkaus ole ensimmäinen mieleen tuleva masentuneen ihmisen piirre. Kaukana siitä. Kun pelkkä oleminen on tuskallisen kivuliasta, ja lopulta täysin turtaa, omalla itsellä ei ole merkitystä. Eikä muilla ihmisillä sen enempää. Ei edes kaikkein läheisimmillä. Masentunut ihminen satuttaa läheisiään saamattomuudellaan ja poissaolevuudellaan, mutta ei koskaan narsistisesti häiriintyneen persoonan tapaan tietoisesti.
