Roughgardenin usko on kaunista. Hän ei tahdo riidellä muiden kristittyjen kanssa. Hänen ohjenuoranaan on Jeesuksen opetusten sisältö, ei Raamatun kirjain. Hän päättää kirjansa osuvasti: Jeesus vastasi: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat” (Matt. 22: 37-40). Tässä on mielestäni Roughgardenin ajattelun ensimmäinen ongelma. Hän on poiminut kristinuskosta yleisinhimillisen etiikan. Sen toteuttamiseen ei tarvita kristinuskoa. Ei välttämättä uskoa ollenkaan. Rouhgardenin toinen ongelma on läpi kirjan jatkuva dikotomia, jossa evoluutiobiologia sisältää järkähtämättömiä luonnonlakeja. Näihin hän yrittää sitkeästi sovittaa Raamatun tekstiä. Eihän ole ristiriidassa, eihän? Huomaatteko? Tämä ei mielestäni poikkea mitenkään perinteisestä kreationismista, jossa Raamatun sanassa on totuuksia johon tiedettä yritetään sovittaa. Todellisuudessa molemmat ovat inhimillisen tiedon rajoitusten varassa. Tiede tai Raamattu eivät sisällä ehdottomia totuuksia, vaan ne ovat parhaimmillaankin vain apuvälineitä totuuden etsinnässä. Teitä joiden päässä saattaa kajastaa kelmeä onka. Roughgarden antaa itsestään ennemminkin tiedeuskovaisen kuin kristityn kuvan.
Intelligent Design liikettä Roughgarden pitää puhtaasti poliittisenä yrityksenä kiertää USA:n lakia. Kreationismin opettaminen on laitonta, mutta ID:n ehkä ei. ID-liike loi alussa suuren teltan johon pääsivät sisään niin perinteiset kreationistit kuin ideologiaa lähempänä olevat New Age suuntauksetkin. Paul Nelson kiteytti asian totemalla: “Tärkeintä on että suunnittelun mahdollisuus sallitaan … voi pitää sisällään millaisen määrän kilpailevia teorioita tahansa”. Suunnittelija voi siis olla kuka tai mikä tahansa. Jostain syystä ID-liikkeen suunnalta kuitenkin mulkoillaan kuin mätää makkaraa, jos puheeksi tulee se kaikkein todennäköisin selitysmalli; että toinen sivilisaatio olisi tuonut elämän jostain maailmankaikkeuden metropoleista. Suuren teltan ristiriita tuli konkreettisesti esiin kun tunnettu suomalainen kristitty kielsi Jumalan kolmasti: En minä voi tietää kuka tämän on suunnitellut, sanoppa se, ei sitä voi tietää. Käytännön evoluutiobiologiaa vuosikausia tehneen Roughgardenin tuskastumista naiivin ID:n edessä on helppo ymmärtää. Toisaalta, hänelle itselleenhän teistinen evoluutio on ihme. ID-liike ei tuo tähän mitään lisää. Kun ID-liikkeen Michael Behe kertoo silmän olevan rakenteeltaan niin ihmeellinen ettei se ole voinut syntyä sokean evoluution myötä, Joan Roughgarden vastaa: “Ihme se tosiaan on“.
Kirjan loppupuolella Roughgarden päätyy jostain syystä omaan aiheeseensa, seksuaalivalintaan ja sukupuolirooleihin. Nykyinen sukupuolivalinta tutkii usein sukupuolien välistä konfliktia – esimerkiksi lähes universaalia tilannetta jossa naaraan tehokkain tapa lisääntyä on satsata senhetkiseen jälkeläiseen ja pyrkiä saamaan koiraskin tekemään samoin. Koiras sen sijaan saattaa lisääntyä tehokkaimmin hakemalla tämän rinnalla uusia lisääntymismahdollisuuksia. Roughgardenin mielestä tämä on täysin väärä ajattelutapa, sillä lähtökohtaisesti lisääntymisen on oltava koiraan ja naaraan yhteistoimintaa. Niin tietysti. Jotenkin Roughgarden tuntuu tässä putkiaivoiselta. Koiras ja naaras eivät edes pariutuisi jos takana ei olisi molempien etu. Konfliktia suhteellisesti hyvin menestyvän pariskunnan sisällä se ei silti sulje pois. Homoseksuaalisuuden hän johtaa eläinten yleisestä tarpeesta fyysiseen intiimiyteen, ja päätyy taas kerran todistelemaan ettei sekään ole Raamatun kanssa ristiriidassa. Roughgardenin mielestä Raamattu mainitsee homoseksuaalisuuden yllättävän harvoin ja antaa siten hiljaisen hyväksynnän. Hän epäilee että Raamattu puhuu eniten homoseksualismista antaessaan neutraalin tai jopa positiivisen kuvan interseksuaalisista eunukeista. Roughgarden näyttää ottavan vahvan ryhmävalinnan näkökulman ja päätyy eliökunnan harmoniaan. Rakkautta on eläinten välillä enemmän kuin kilpailua. Voi kun maailmassa olisikin vain yksi asia josta kaiken voisi johtaa. Rakkaus sen täytyisi olla.
Viimeisessä luvussa Roughgarden lyö pöytään omat teesinsä. Richard Dawkins ja itsekkään geenin ajatus ovat kamalia ja niihin evoluutiobiologian on otettava etäisyyttä. Tässä Roughgarden ei ymmärrä eroa merkityksettömyyden ja pahuuden välillä. Hän luulee että geenivalinnan ajatus pitää automaattisesti sisällään ihmisten välisen taistelun ja jopa pahuuden oikeutuksen. Toinen Roughgardenin painajaisista nousee televankelisuudesta – TV:n saarnamiehistä, joista esim. Jerry Falwell ja Pat Robertson pitävät syyskuun 11. tapahtumia jumalan kostona ihmisen pahuudesta. Syyttävä sormi osoittaa pakania, abortionistejä, feministejä, homoja, lesboja ja vaihtoehtoihmisiä. Roughgarden huomaa tulleensa sormella sohituksi ja tuomitsee tämän evoluutiobiologin lausuntona. Kun kloonaus ja geenimanipulaatio on vielä tuomittu, kirjan ajatus on tullut selväksi. Se edustaa yhden tieteen sivuraiteilla kulkevan ihmisen sinänsä humaania ja kaunista maailmankuvaa. Kun tavoitteeksi on laitettu nopeiden päätösten helpottaminen esimerkiksi opetussuunnitelman uudistuksissa, täytyy vain toivoa ettei kirjan nimi ohjaa ajatuksia. Kyseessä ei ole evoluutiobiologian näkemys uskon ja tieteen suhteesta.
