Hyvällä tuulella

Q – lauluntekijän tarina on hyvän tuulen kirja. Se kertoo suomalaisen miehen matkasta Oravikosken kaivoskylästä maailman kurjimpiin koloihin. Valokuvia on enemmän kuin elämäkerroissa yleensä. Ja ne ovat loistavia ensimmäisistä lähtien. Pieni poika pyörineen kyltin alla. Kyltissä lukee:  Outokumpu Oy. Kotalahden nikkelikaivos. Tuotanto alkoi v. 1959. Vuosilouhinta 450000 tonnia. Kaivostornin korkeus 77 m. Kuilun syvyys 680 m. Kuvan taustalla kaivoksen tornit ilta-auringon punassa. Teksti kertoo Mikko-pojan pyöräilleen isäänsä vastaan kun sireeni antoi tälle luvan nousta uumenista. Keskusteleva pappi Jaakko Heinimäki on onnistunut saamaan tähdestäkin esiin sen väreilevän visuaalisen puolen. Mikko Kuustonen on herkkä ja positiivinen ihminen. Poikkeuksellisen herkkä jopa muusikoksi. Sellainen jota suomalaisessa yhteiskunnassa on lupa pilkata. Täällä täytyy olla vakava ja ilkeä. Täytyy sivaltaa Hectoria kolumnissa niin että mies on tärisee silkasta pelosta kuukauden tai pari. Mikko Qstonen vastaa pilkkaajilleen olemalla ärsyttävän hyvä tyyppi. Mikko on toipunut ahdasmielisestä uskosta, soittanut vuosikausia bluesia Q.Stonessa tasavertaisena legendaarisen Pepe Ahlqvistin bändien rinnalla, tehnyt yhtä TV-historian parhaista musiikkiohjelmista ja julkaissut toista kymmentä soololevyä joiden sanoitukset kestävät kriittisenkin korvan. Mikon olemus heijastuu Kummeleissa. Mikko on edustanut Suomea YK:ssa Danny Kayen, Pelen, Mohammad Alin, Yossou N’Dourin, Roger Mooren, Mia Farrown, Nelson Mandelan ja monen muun rinnalla. Mikko on auttanut kehitysmaiden ihmisiä konkreettisesti. Ja koko ajan hän on pitänyt jalat maassa. Taikatemppuja tässä maailmankylässä ei tehdä – ihminen on se mikä on. Tällä porukalla mennään. Ja sitten näen hänet, alastoman miehen vaeltavan tiellä taakkoineen. Hunnutettu nainen vaihtaa kadun puolta, he katoavat samaan sateeseen.

Hyvä tuuli ei ole vain hymyä. Se on myös vaikeiden asioiden voittamista. Äitinsä teinipoikana menettänyt Mikko tuli uskoon ja ajautui kotikylän Kolosta ponnistaneen demolevytyksen seurauksena Pro Fide -yhtyeeseen. Pro Fide on toiminut yli 40 vuoden ajan Raamattuopiston uuspietismin, viidesläisyyden äänitorvena. Pro Fiden musiikki on valjastettu täysin julistuksen työvälineeksi. Mikko kuvailee kyynisesti tulosvastuullista toimintaa - jokainen uskoon käännytetty tiesi viiltoa julistajan aseen tukissa. Kuukausipalkkalainen julistaja Heikki Haataja johti orkesteria miksauspöydän takaa ja Juha “Anssin isä” Kela lavalta. Touhua parhaiten kuvaavat käsitteet olisivat kai manipulointi ja propaganda. Sielunhoitoa tehtiin takahuoneessa liukuhihnalta niin, että jopa Mikon omia kihlajaisia jouduttiin siirtämään nuorten naisten jonottaessa Mikon palveluksia. Jälkeenpäin Mikko on sielunhoitojonoista harmissaan – ne ihmiset olisivat tarvinneet aivan muunlaista apua. Kun Mikko lopulta lähti Pro Fidestä, hänet pyyhittiin historiasta vaikenemalla. Yhtyeen 30-vuotisjuhlassa Mikon nimeä ei edes mainittu eikä hänen tekemiään kappaleita soitettu. Myöhemmin tämän väitettiin kieltäneen kappaleidensa esittämisen – valehdeltiin surutta brezneviläiseen tapaan. Kun muut näkevät Mikon onnellisuuden valintansa jälkeen, saarnaaja Haataja puhuu Mikon kriisistä säälivään sävyyn. Taivas varjele!

Kamppailu ahdistavan uskon kanssa ei ollut Mikon viimeinen taisto itsensä kanssa. Kova työtahti ja rankat kokemukset kehitysmaissa ajoivat Mikon pitkään alakuloon, masennuksen partaalle. Punaviinipullo auttoi unettomia öitä, mutta vain väliaikaisesti. Kyse ei ollut mistään järisyttävästä; hän oli kohdannut elämän todellisuuden paljaana, ilman uskonnon tai aatteen turruttavaa trippiä. Kun ei tiedä, on helpointa olla opettaja. Mikko hakeutui pitkään terapiaan ja hoiti psyykettään lääkkeillä. Ja oivalsi huumorin merkityksen. Kaikessa on hauskaa. Mikko kertoo: “Hankin tyttärelleni Konneveden markkinoilta T-paidat joissa luki: Positiivisuus on perseestä. Vain hetkeä myöhemmin tönötin lehtien palstoilla ‘Vuoden Positiivisin Suomalainen -kunniakirja sylissä ja mielialalääkkeet takataskussa’” Älä tule myrskyn päällä, älä säällä. Älä liioin tyynellä säällä, tuu hyvällä tuulella!

Bangladeshin Brahmabuhtra-joen suiston särkillä lapset kutsuivat A.W. Yrjänää nimellä Villain (roisto). Mikko sai nimen Hercules.

Tie vai totuus?

Jonathan Roughgarden syntyi lähetyssaarnaajaperheeseen vuonna 1942 ja kasvoi uskon ympäröimänä Filippiineillä ja Indonesiassa. Myöhemmin hän kiinnostui evoluutiobiologiasta ja jätti uskonsa. Sisäinen kamppailu identiteetistä toi hänet episkopaaliskirkon uskon suojaan kymmeniä vuosia myöhemmin. Jonathanista tuli Joan 52-vuotiaana. Noin kuukausi sitten seksuaalivalinnan teorian osia kirjallaan Evolutions Rainbow kyseenalaistanut Joan Roughgarden julkaisi kirjan What Jesus And Darwin Have in Common. Evolution And Christian Faith; Reflections of An Evolutionary Biologist. Kirjan nimen pituus hämää sillä kyseessä on enemmänkin kirjanen – Katekismuksen kokoluokkaa. Roughgardenin tavoitteena on ollut kirjoittaa kirja ihmisille, joilla on tarve tehdä nopeasti päätös siitä pitäisikö G.W. Bushin ohjetta noudattaa, ja opettaa kouluissa Raamatun luomisoppia ja evoluutioteoriaa tasavertaisina.

Roughgardenin usko on kaunista. Hän ei tahdo riidellä muiden kristittyjen kanssa. Hänen ohjenuoranaan on Jeesuksen opetusten sisältö, ei Raamatun kirjain. Hän päättää kirjansa osuvasti: Jeesus vastasi: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat” (Matt. 22: 37-40). Tässä on mielestäni Roughgardenin ajattelun ensimmäinen ongelma. Hän on poiminut kristinuskosta yleisinhimillisen etiikan. Sen toteuttamiseen ei tarvita kristinuskoa. Ei välttämättä uskoa ollenkaan. Rouhgardenin toinen ongelma on läpi kirjan jatkuva dikotomia, jossa evoluutiobiologia sisältää järkähtämättömiä luonnonlakeja. Näihin hän yrittää sitkeästi sovittaa Raamatun tekstiä. Eihän ole ristiriidassa, eihän? Huomaatteko? Tämä ei mielestäni poikkea mitenkään perinteisestä kreationismista, jossa Raamatun sanassa on totuuksia johon tiedettä yritetään sovittaa. Todellisuudessa molemmat ovat inhimillisen tiedon rajoitusten varassa. Tiede tai Raamattu eivät sisällä ehdottomia totuuksia, vaan ne ovat parhaimmillaankin vain apuvälineitä totuuden etsinnässä. Teitä joiden päässä saattaa kajastaa kelmeä onka. Roughgarden antaa itsestään ennemminkin tiedeuskovaisen kuin kristityn kuvan.

Intelligent Design liikettä Roughgarden pitää puhtaasti poliittisenä yrityksenä kiertää USA:n lakia. Kreationismin opettaminen on laitonta, mutta ID:n ehkä ei. ID-liike loi alussa suuren teltan johon pääsivät sisään niin perinteiset kreationistit kuin ideologiaa lähempänä olevat New Age suuntauksetkin. Paul Nelson kiteytti asian totemalla: “Tärkeintä on että suunnittelun mahdollisuus sallitaan … voi pitää sisällään millaisen määrän kilpailevia teorioita tahansa”. Suunnittelija voi siis olla kuka tai mikä tahansa. Jostain syystä ID-liikkeen suunnalta kuitenkin mulkoillaan kuin mätää makkaraa, jos puheeksi tulee se kaikkein todennäköisin selitysmalli; että toinen sivilisaatio olisi tuonut elämän jostain maailmankaikkeuden metropoleista. Suuren teltan ristiriita tuli konkreettisesti esiin kun tunnettu suomalainen kristitty kielsi Jumalan kolmasti: En minä voi tietää kuka tämän on suunnitellut, sanoppa se, ei sitä voi tietää. Käytännön evoluutiobiologiaa vuosikausia tehneen Roughgardenin tuskastumista naiivin ID:n edessä on helppo ymmärtää. Toisaalta, hänelle itselleenhän teistinen evoluutio on ihme. ID-liike ei tuo tähän mitään lisää. Kun ID-liikkeen Michael Behe kertoo silmän olevan rakenteeltaan niin ihmeellinen ettei se ole voinut syntyä sokean evoluution myötä, Joan Roughgarden vastaa: “Ihme se tosiaan on“.

Kirjan loppupuolella Roughgarden päätyy jostain syystä omaan aiheeseensa, seksuaalivalintaan ja sukupuolirooleihin. Nykyinen sukupuolivalinta tutkii usein sukupuolien välistä konfliktia – esimerkiksi lähes universaalia tilannetta jossa naaraan tehokkain tapa lisääntyä on satsata senhetkiseen jälkeläiseen ja pyrkiä saamaan koiraskin tekemään samoin. Koiras sen sijaan saattaa lisääntyä tehokkaimmin hakemalla tämän rinnalla uusia lisääntymismahdollisuuksia. Roughgardenin mielestä tämä on täysin väärä ajattelutapa, sillä lähtökohtaisesti lisääntymisen on oltava koiraan ja naaraan yhteistoimintaa. Niin tietysti. Jotenkin Roughgarden tuntuu tässä putkiaivoiselta. Koiras ja naaras eivät edes pariutuisi jos takana ei olisi molempien etu. Konfliktia suhteellisesti hyvin menestyvän pariskunnan sisällä se ei silti sulje pois. Homoseksuaalisuuden hän johtaa eläinten yleisestä tarpeesta fyysiseen intiimiyteen, ja päätyy taas kerran todistelemaan ettei sekään ole Raamatun kanssa ristiriidassa. Roughgardenin mielestä Raamattu mainitsee homoseksuaalisuuden yllättävän harvoin ja antaa siten hiljaisen hyväksynnän. Hän epäilee että Raamattu puhuu eniten homoseksualismista antaessaan neutraalin tai jopa positiivisen kuvan interseksuaalisista eunukeista. Roughgarden näyttää ottavan vahvan ryhmävalinnan näkökulman ja päätyy eliökunnan harmoniaan. Rakkautta on eläinten välillä enemmän kuin kilpailua. Voi kun maailmassa olisikin vain yksi asia josta kaiken voisi johtaa. Rakkaus sen täytyisi olla.

Viimeisessä luvussa Roughgarden lyö pöytään omat teesinsä. Richard Dawkins ja itsekkään geenin ajatus ovat kamalia ja niihin evoluutiobiologian on otettava etäisyyttä. Tässä Roughgarden ei ymmärrä eroa merkityksettömyyden ja pahuuden välillä. Hän luulee että geenivalinnan ajatus pitää automaattisesti sisällään ihmisten välisen taistelun ja jopa pahuuden oikeutuksen. Toinen Roughgardenin painajaisista nousee televankelisuudesta – TV:n saarnamiehistä, joista esim. Jerry Falwell ja Pat Robertson pitävät syyskuun 11. tapahtumia jumalan kostona ihmisen pahuudesta. Syyttävä sormi osoittaa pakania, abortionistejä, feministejä, homoja, lesboja ja vaihtoehtoihmisiä. Roughgarden huomaa tulleensa sormella sohituksi ja tuomitsee tämän evoluutiobiologin lausuntona. Kun kloonaus ja geenimanipulaatio on vielä tuomittu, kirjan ajatus on tullut selväksi. Se edustaa yhden tieteen sivuraiteilla kulkevan ihmisen sinänsä humaania ja kaunista maailmankuvaa. Kun tavoitteeksi on laitettu nopeiden päätösten helpottaminen esimerkiksi opetussuunnitelman uudistuksissa, täytyy vain toivoa ettei kirjan nimi ohjaa ajatuksia. Kyseessä ei ole evoluutiobiologian näkemys uskon ja tieteen suhteesta.

Kumiseva vaski

Jorma Myllärniemen Narsismi; Vamma ja voimavara oli pettymys. Kirja ei sisällä oikein mitään. Myllärniemi tuntuu olettavan että lukija tietää mistä on kysymys. Hän tyytyy laveeraamaan taustaväriä, kun ihmiset kaipaisivat terävästi piirrettyä tietoa monen elämää näivettävästä ilmiöstä. Tekstikin on niukkuutta korostaen tunkkainen kuin terapeutin villapaita. Osuvasti Ilkka Kanerva totesi kirjaa lukiessani televisiossa: “…tuollaista tekstiä tulee silloin kun ajatus ei ole aivan terävä”. Jostain kumman syystä Myllärniemen kirja ei kykene tekemään selkeää eroa depression ja narsismin välille. Kun narsistinen ihminen huomaa omat rajansa ja menettää kaikkivoipaisuuden tunteen, hän Myllärniemen mukaan masentuu. Lukijalle jää käsitys depressiosta yhtenä sairaalloisen narsismin keskeisenä oireena – tai pahimmillaan peräti päinvastoin. Sattuneesta syystä taidan kuitenkin tietää aika tarkkaan ettei toisia tuhoava itserakkaus ole ensimmäinen mieleen tuleva masentuneen ihmisen piirre. Kaukana siitä. Kun pelkkä oleminen on tuskallisen kivuliasta, ja lopulta täysin turtaa, omalla itsellä ei ole merkitystä. Eikä muilla ihmisillä sen enempää. Ei edes kaikkein läheisimmillä. Masentunut ihminen satuttaa läheisiään saamattomuudellaan ja poissaolevuudellaan, mutta ei koskaan narsistisesti häiriintyneen persoonan tapaan tietoisesti.

Kirjan tyhjyys saattaa juontaa sen lähtökohdista. Olen ihmetellyt evoluutiopsykologien vihaa Freudin psykoanalyysiä kohtaan. Ihminen kehittyy geeniensä ohjeiden mukaan ihmiseksi (kuten evoluutiopsykologit kuvaavat), ympäristön tuuppiessa ja ja vängätessä sivuraiteille äärettömän laajalla ratapihalla (kuten psykoanalyytikot kuvaavat). Alojen välillä ei pitäisi olla suuria ristiriitoja. Jokainen psykoanalyytikon kirjoittama teksti tuntuu kuitenkin auttavan ymmärtämään kaksinapaisuutta. Myllärniemi kertoo kirjassaan tutkimuksista joissa on tarkkailtu äidin ja lapsen katsekontaktia. Kun vauva katsoo hymyillen äitiään silmiin, eikä äiti vastaa tähän, vauva purskahtaa pian itkuun. Myllärniemi vetää tästä johtopäätöksen: äidin katsekontakti on keskeinen lapsen minuuden rakentumisessa. Hyvänen aika! Siitä voi korkeintaan päätellä että lapsi kaipaa häntä sylissään pitävän henkilön huomiota. Jos hän ei sitä saa, hän pelästyy ja alkaa itkeä. Evoluutiopsykologit voisivat väittää että itku on vain toinen (ei tietoinen) tapa saada vanhemman huomio. Yleensä tämä sylissä pitelijä on äiti, mutta kuvatusta tutkimuksesta ei voi suoraan päätellä äidin merkitystä. Eikä varsinkaan äidin merkitystä minuuden rakentumisessa. Tähän tarvittaisiin sarja paljon hankalammin toteutettavia tutkimuksia. Karsastan hieman myös psykoanalyytikoiden tapaa vetää selkeä viiva syntymän kohdalle. Sen jälkeen alkaa mukamas vasta tapahtua vuorovaikutusta äidin ja muiden kanssa. Freudin aikaan tieto rajoitti ajattelua, mutta ei enää. Nykyisen tiedon valossa me elämme vahvaa ihmisen elämää huolineen ja murheineen jo kohdussa.

Ja sitten tämä viehtymys seksiin. Myllärniemi kuvaa Oidipus-syndroomaa narsistin mustasukkaisuuden alkulähteenä. Liekkö näin? Kaikki eliöt yrittävät välttää sukusiitosta vaikeiden perinnöllisten sairauksien välttämiseksi – mistä ihmeestä ihmisellä voisi kummuta tiedostamaton himo sekstailla vanhempiensa kanssa? Mustasukkaisuus lienee paljon helpommin selitettävissä esimerkiksi evoluutiopsykologian tyyliin. Jos vaikkapa Marko ei lainkaan välitä mitä hänen puolisonsa tekee Heikin ja Anteron kanssa, hän luultavasti kuskaa muutaman vuoden kuluttua Heikin ja Anteron lapsia lätkätreeneihin ominaan. Markon vapaamielisiä geenejä ei juuri siirry tulevaisuuteen. Häntä-Heikin geenejä siellä sen sijaan on niin paljon että puolison vartioinnille olisi yhä enemmän syytä. Mustasukkaisuus estää vieraissa hyppäämistä. Valitettavasti populaation keskilukujen ympärillä on vain aina jakauma: jos luonnonvalinta suosii “tervettä” mustasukkaisuutta, sairaalloisen mustasukkaisia ja omalta kantiltaan typerän vapaamielisiä ihmisiä on aina olemassa. Yksilötasolla on tietysti aina mahdollista kehittää mustasukkaisuus epävarmuuden tai huonojen kokemusten seurauksena. Tai päästä siitä eroon itsetunnon vahvistuessa tai luottamuksen lisääntyessä. Myllärniemen kirjaan en oikein luota. Vai että on seksin himokin peräisin vanhempien makuuhuoneesta?